Archive for tammikuu, 2008

Australian avoimet

maanantai, tammikuu 28th, 2008

Australian avointen tennisfinaali oli ensimmäinen ATP-matsi, minkä olen koskaan nähnyt. Eli aloitin huipulta, kuten tapana on ollut. Djokovicia katsoessani mieleeni palasivat Obi-Wan Kenobin sanat: ”He is more machine now than man; twisted and evil.” Serbi kun on kuin kone – ilman särmää, sympaattisuutta tai mitään muutakaan järin positiivista. Gubbe on vihainen juippi kukonpoika, joka Obi-Wanin viittaaman ex-kätyrinsä tavoin saa voimaa suuttumuksesta. Vastapuolella puolestaan oli joviaali ranskanpelle, King Tsong, jonka voitte arvata olleen suosikkini taistoon, vaikka ranskalainen olikin. Ja kuten tapana on ollut niin suosikillani pyyhittiin lattiaa.

Matsi vahvisti käsitystäni siitä, että tennis on jollei vaikein niin ainakin siitä vaikeimmasta päästä pelejä. Kaverit tekivät juuri niitä samoja virheitä kuin mitä minäkin teen. Lyönnit näyttivät livenä itseasiassa hiljaisemmilta kuin telkussa. Toisaalta, kun vähän katsoi niin alkoi oivaltamaan, miten pirullisen kenkkuja niiden kakkossyötöt oikeasti ovat; ja silti niihen liikutaan vastaan takarajan sisäpuolelle. Samaten ahdistetusta paikasta gubbet vaan pystyvät lyömään aivan käsittämättömiä palautuksia ja/tai ohituksia.

Käytännön tenniskokemuksia australian avointen finaalikävijöille:

  • Älä lähde käymään samana päivänä Great Ocean Roadille tsekkaamaan 12 apostolia; jos kuitenkin lähdet niin lähde ajamaan Melbournesta viimeistään tasan kello kymmenen
  • vuokraa joku muu auto kuin Hyundai Getz
  • vasemman käden manuaali on aloittelijalle hankala
  • älä pysähdy ekalle Bells Beachin parkkikselle vaan tokalle
  • ala stressaamaan aikataulusta Lornen kohdalla
  • saa paskahalvaus kun turistit ajavat kolmea kymppiä mutkat ja 110kmh ohituskaistat
  • tarkasta apostolit munaravia
  • vedä nopeat Fish and Chipsit autossa etteivät kärpäset haittaa
  • aja riivattuna viimeinen 250km kello 16.15-19.15, käytä Toyotaa etulinjana kalastamaan poliisin sakkopartio edestäsi
  • parkkeeraa ekaan ruutuun Fed Squarella
  • juoksu areenalle käy paremmin jossain muissa jalkineissa kuin varvassandaaleissa
  • ota mukaan muuta vaatetta kuin T-paita ja shortsit, koska stadikalla voi olla illalla kylmä
  • jos ostat kaljaa niin istumaan ei päästetä kuin tauoilla
  • kusella ei ehdi käymään tauon aikana, joten voit ihan yhtä hyvin integroida kaljanhaut ja kusemiset

Parisuhdematka

keskiviikko, tammikuu 23rd, 2008

Vaikka Jarkko Nieminen putosikin tuomaripelin ja halpamaisen vihollisen epäreilun pelin vuoksi jatkosta (7-5, 6-3, 6-1) niin ostin ebaystä piletin Miesten finaaliin sunnuntaille. Ilman tunnontuskia tästäkään transaktiosta ei selvitty, sillä Melbournen matka oli joululahjani Ninalle; ja nyt sitten jotenkin kävi niin, että päivystän parisuhdelaatuajan sijaan itsekseni tennismatsissa. Olisin toki ostanut Ninallekin lipun, mutta tulimme yhdessä siihen tulokseen, ettei taida kannattaa. Sanottakoon vielä, että Nina oli sitä mieltä, että minun ehdottomasti kannattaa mennä.

Lippu irtosi AUD300:lla, kun ovh oli AUD249 (180e/150e). Kumpaakaan hintaa ei voi pitää hirvittävän pahana ottaen huomioon häppeningin kaliiberin.

Yongala

sunnuntai, tammikuu 20th, 2008

Townsvillen reissussa oli onni matkassa ja kaikki meni niin tuubiin kuin vain saattoi toivoa. Perjantaina sisään, lauantaina herätys puoli seiskalta ja kohti Yongalaa.

Keli oli kohdallaan – ehkä 33 lämmintä ja täysin tyyntä. Venematka kestää kolmisen tuntia Townsvillesta ulapalle, jossa hylky makaa. Koko matkan (ehkä 50km) vesi oli viimeaikojen sateiden vuoksi ruskeaa – kuin joessa konsanaan. Perille saavuttuamme miehistö valitteli, että virtaus on kovempi kuin koskaan aiemmin ja vähän jo kylmäsi, että näinköhän tässä päästään sukeltamaan lainkaan. Pintavirtaus oli pirunmoinen: veikkaisin yli kahta solmua eli enempi kuin normaali joki virtaa, ja olimme siis keskellä merta ainakin 15km päässä rannasta. Botskista viritettiin köysi poijuun, josta lähti köysi hylkyyn. Bongailimme hyppiviä barracudia, merikärmeksiä ja kilppareita veteen menoa odotellessa.

Eikun veteen. Köydestä saikin pitää kiinni tosissaan, näkyvyys oli ehkä puoli metriä ja kaikenkaikkiaan homma oli vähän hankalaa. Parin metrin syvyydessä vesi kirkastui ja näkyvyyttä oli ehkä 15m mikä latasi fiiliksen kattoon. Hylky makaa vinosti kyljellään noin 28m syvyydessä ylemmän kyljen ollessa noin 15m syvyydessä. Virtaus pohjassa oli ehkä puoli solmua eli ihan kunnollinen, mutta kuitenkin kestettävissä. Alas mennessä bongasin 3-4 aivan helvetinmoista valkoista meduusaa, joilla oli ainakin parin metrin pyyntilonkerot. Aloitimme etenemisen pohjan puolelta noin 24m syvyydessä keulaa kohti. Noin kolmen minuutin kohdalla alkoi tapahtumaan, kun pieni paholaisrausku ui ohi – pieni siis siinä mielessä, että siipien kärkiväli oli ehkä 2-2.5metriä. En ollut koskaan ollut nähnyt mantaa aiemmin.

Bongasin pari merikäärmettä (olive sea snake) pohjassa ja laskeuduin ottamaan kuvia lainakameralla, mutta kärmekset eivät olleet kovin yhteistyöhaluisia. Nousimme vähän ylöspäin ja näimme neljä eagle raytä. Vastavirtaan uinti kulutti ilman aika nopeasti siihen pisteeseen, että piti kääntyä takaisin päin. Nousimme laidan yli kannen puolelle ja aloimme lirua virran mukana takaisin. Yongalakokemusta on vaikeaa pukea sanoiksi: hylky sykkii elämää. Pikkukaloja on tuhansia ja isompia satoja; tosi isoja on muutamia. Kaloja on niin paljon, että hylky peittyy välillä näkyvistä. Kun jokin isompi lähestyy niin pikkukalaparvi vetäytyy salamana hylyn suojaan ja kun vaara on ohi niin parvi laajenee taas ulospäin. Hylky itse on kasvanut käytännössä umpeen, mutta kansirakenteista osa seisoo vielä pystyssä.

Takaisin ylös, pirullinen vääntö pintavirtaa vastaan veneeseen, lounasta huiviin ja takaisin alas. Toisella dyykillä etenimme vähän matalammalla kannen puolella uiden kalaparvessa. Välillä selkeästi joku tuli syödyksi kun kuhina lisääntyi. Bongasimme kilpparin ja aivan hevonvitunmoisen meriahvenen, joka luultavimmin painaa satoja kiloja. Pohjan puolta takaisin, jossa bongasimme kymentkunta merikäärmettä. Hylyn vieressä päivysti sellainen 50 barracudan parvi.

Joo. Jos jossain on parempaa dyykkiä niin sanokaa niin menen sinne. En vain usko, että on. Sukellukset jättivät unenomaisen fiiliksen. Yksittäisten bongauksien kuvaus jättää jotenkin onton ja orvon vaikuteman kokemuksesta, jonka kuvaaminen sanoin tai kuvin on likipitäen mahdotonta.

Vuokrasin digikameran, mikä saattoi olla virhe. Kapaa meni kuvien ottoon eikä kokonaisvaltaiseen nautintoon. Kuvat eivät epäonnistuneet aivan niin pahoin  kuin pelkäsin, mutta on vähän siinä ja siinä haluanko kuvata dyykkien aikana jatkossa, koska eivät nuo nyt mitään maailmanluokan matskua ole. Harmittaa, etten kuvannut videota merikärmeksistä vaan yritin räpsiä stillejä. Enivei, täältä löytyy todistusaineisto.

Paluumatka oli paras lentomatka koskaan: Virgin Blue näyttää AUD10 maksusta foxtelin maksukanavia. Kuinka ollakaan Jarkko Nieminen pyyhki kuin tilauksesta Kohlschreiberilla lattiaa Aussiopenissa. Jarkko pelaa neljännesfinaaleissa ja kuinka ollakaan ensi viikonloppuna olemme menossa Melbourneen. Kaksi voittoa vielä ja pitää vissiin alkaa hommaamaan mustasta pörssistä finaalilippuja.

Sukupolvien kuilu

torstai, tammikuu 17th, 2008

Luen parhaillaan Slashin elämäkertaa. Luin kirjaa myös eilen lounaalla ja tultuani takaisin duuniin jätin kirjan näkyville laukkuni päälle. Kolme kolleegaa katsoi ohikulkiessaan kantta aika hitaasti ja kysyi, ”Kukas tuo on?” Sanoin, että teiniaikojeni sankari, Guns N’ Rosesin kitaristi tietenkin. Vastaukseksi tuli tyhjä katse ja jotain latteuksia.

Että näin meillä. Uskon, että tämä tarina osaltaan selittää, mikä duunipaikassa on vikana.

Työn (irvi)kuva

keskiviikko, tammikuu 16th, 2008

Silläkin uhalla, että etäännytän lukijat jatkuvalla kitinälläni mukakurjuudestani niin on vielä kitistävä vähän lisää mukakurjuudestani.

Eihän tässä siis ihan hirveän huonosti mene: Elinympäristö on öbaut paras maailmassa, parisuhde kukoistaa, vapaata on yli 150 päivää vuodessa, rahaa ei tarvitse miettiä ja sosiaalista elämää on vähintäänkin riittävästi. En vain viihdy työssäni.

Olen nyt ollut täällä neljä kuukautta enkä ole oikeastaan saanut aikaan mitään. En usko, että minä olen varsinaisesti ongelma, koska eipä oikein kukaan muukaan saa aikaan juuri mitään. Puitesoppari on verraten uusi, joten kai se on ihan ymmärrettävää, että homma vähän yskii ja että parissa vuodessa varmaan homma paranee. Kulttuurishokki tähän ympäristöön siirtymisessä on kuitenkin ollut aika moinen. En jaksa edes aloittaa prosessien järjenvastaisuuksista, käsittämättömästä hierarkiasta, täysin eri universumeista, missä johto ja tuottavan työn osasto tuntuvat elävän, ja huonosta tuottavuudesta kautta linjan; en vain koe sopivani tähän ympäristöön. Miljoonan taalan kysymys on josko vika on Australiassa, Firmassa vai Firman tässä accountissa. Vai minussa.

Jos pystyisin niin voisin heittäytyä surffaamaan prosessia. Prosessin mukainen toiminta olisi itsen kannalta turvallista, koska kukaan ei pystyisi valittamaan mitään (paitsi tietty asiakas, mutta eipä täällä paljon asiakkaan valituksille painoa muutenkaan panna). En tietenkään saisi toimitettua mitään koskaan, mutta olisin 100% prosessiyhteensopiva mallioppilas. Tämä voisi olla täysin stressivapaa ympäristö, jos vain tekisin kaiken prosessin kirjaimen mukaan enkä käyttäisi aivoja yhtään. Vastineeksi annetaan 8 viikkoa palkallista lomaa ja enemmän nettona kuin monet kolleegani tienaavat Suomessa bruttona. Mutten taida pystyä. Ilman em. asennemuutosta tuntuu kokolailla mahdottomalta idealta, että jaksaisin täällä tämän vuoden loppuun. Jos viihtyisin työssäni niin tuntuu, että voisin asettua Ausseihin pysyvästi.

Joku apinamainen sisäänrakennettu ei-toivottu ominaisuus pakottaa yrittämään. Haluan saada jotain aikaiseksi. Toimittaa. Katsoin eilen taas duunipaikkailmoja: maanantain ja tiistain aikana oli yhdellä saitilla julkaistu yli sata PM duunipaikkailmoa. Että duunia kyllä olisi. En vain haluaisi lähteä Firmasta – en oikeastaan edes tiedä miksi en.

Jos olisin fiksu niin relaisin. Olisin vaan töissä täällä.

Sukellusspecialisti

maanantai, tammikuu 14th, 2008

Läpäisin eilen nitroxkurssin, mikä ei sinänsä ollut järin suuri saavutus. Jälleen pisti vähän vihaksi PADI/SSI:n meininki, missä specialiteetit ovat lähinnä lisenssi ryöstää rahaa dyykkiputkille ja katto-organisaatiolle. 300 dollarilla sai manuaalin, pari tuntia luokkahuonekoulutusta manuaalin pohjalta, kaksi rantadyykkiä nitroxilla, loppukokeen ja lisenssin. Manuaali ja loppukoe kirjekurssina olisi riittänyt aivan mainiosti. No nyt on kuitenkin maksettu lisenssistä hengittää happirikkaampaa seosta veden alla. Kaikkea sitä keksitäänkin. Homman juju on siinä, että typpialtistus pienenee ja niinollen pohja-ajat kasvavat ja/tai pintaintervallit lyhenevät. Ensi viikonloppuna lennämme Leonin kanssa Townsvilleen dyykkaamaan Yongala – ideana tietty, että rikastettu ilma antaa paremmin vastinetta rahalle, kun pohja-aika pitenee.

Tein sunnuntaina pari rantadyykkiä paikallisen klubin kanssa. Vähän hikeä pukkasi, kun vedettiin parkkipaikalla kamat päälle ja dallattiin puoli kilsaa rantaan; ilman lämpö oli ehkä 30. Dyykin jälkeen takaisin autolle, pullo vaihtoon, dallaus takaisin, dyykki ja dallaus takaisin. Meni vähän urheilun puolelle, etenkin kun dyykit olivat melkoista siirtymätaivalta nekin. Lisäksi kalju paloi. Noh, nähtiin pari isoa Weedy Sea Dragonia ja pirullisen isoja nudibrancheja (sellaisia värikkäitä merietanoita, joiden kidukset ovat selässä ruumiin ulkopuolella).

Kahden viikon päästä onkin sitten paikallinen kansallispäivä. Jos jokin on ausseissa tehnyt vaikutuksen niin viikonlopuille osuvien juhlapäivien liu’uttaminen seuraavaan arkipäivään: kun juhlavapaa osuu lauantaille niin se korvataan antamalla seuraava maanantai vapaaksi! Pelottavan nerokasta. Suomessahan tietty omistava luokka nauraa koko matkan pankkiin, kun joulu osuu viikonlopulle. Kansallispäivän suunnitelma on viettää pitkä viikonloppu Melbournessa, jonne lennot ja hotla on jo buukattu.

Loma kotona

sunnuntai, tammikuu 6th, 2008

Jaaha, lomat on sitten taasen lusittu ja kyisen kasken kyntöön pitäisi muka taasen huomenna ryhtyä. En edes muista milloin viimeksi vietin lomaa ”vain” kotona, mutta eipä se nyt niin kurjaa ollut. Tarkkaavainen lukija luonnollisesti ynnää, että koti on tosin tällä kertaa ikäänkuin siirretty aikamoiseen ympäristöön. Mutta oli kyllä kaikin puolin mitä hienoin loma.

Joulua edeltävänä viikonloppuna kävimme (autolla) Ninan duunikaverin kekkereissä, mikä on aina virhe. Autolla ei pitäisi mennä minnekään, missä on tarjoilua; etenkin kun paikka oli pullollaan mojitojensa kanssa keekoilevia lattaristarboja. Lattareiden kanssa hengaaminen on pirun hauskaa, kun niillä on niin käsittämättömät intohimot joka juttuun – on hienoa nähdä ihmisiä, joilla on (positiivisia) tunteita! Sunnuntaina 23. päivä Anu järjesti Bronte Beachilla suomityttöjen rantapiknikin, missä oli kaikin puolin ultra-asiallista – mitä nyt vähän kylmä.

Rantapiknikillä tapasimme jälleen muuan suomalais-australialaisen pariskunnan – Sari ja Ash – josta tuli monessakin mielessä merkittävä kohtaaminen. Ensinnäkin Nina adoptoitiin kissanhoitajaksi Sarin kissoille, toisekseen saimme kutsun joulupäivälliselle seuraavaksi päiväksi ja kolmanneksi pääsimme purjehdukselle, mistä lisää tuonnempana.
dsc_0599_t.JPG dsc_0620web.JPG

Jouluaattopäivällinen oli mitä miellyttävin tilaisuus. Posse oli tietty taas suomivetoista expattia, mutta olipa joukossa muuan Ashin kaverikin, joten porukassa oli peräti kaksi oikeaa aussia (muita: Ruotsi, Saksa, Jenkki ja Peru). Ruoka oli herkullista ja sitä oli riittävästi. Snapsit juotiin, lahjat jaettiin ja kilttejä oltiin.
dsc_0646_t.JPG dsc_0700web.JPG

Joulupäiväksi buukattiin Central Coastilta paikasta nimeltä The Entrance hotellihuone, jonne siirryimme sujuvasti V8:n voimin. Leppoisaa rantaelämää ja polskuttelua.

Nina painoi takaisin duuniin 27. joten eikun sukeltamaan pari rantadyykkiä Manlyyn. Vihdoinkin sattui ammattimies mukaan johtamaan dyykkiä ja löysimme kuin löysimmekin ihkaelävän Weedy Sea Dragonin!!! Toinen dyykki oli melkoinen Wobbegong kity: jokaisen lohkareen alla päivysti vähintään yksi lähinnä eteismattoa muistuttava haikala – ja kun ei koloja riittänyt kaikille niin makoili niitä huonommille bongareille kiitollisesti ihan hiekkapohjallakin.

29. saapuikin sitten Pedro venäjänmaalta. Sari soitti edellisenä päivänä ja kysyi, notta lähdemmekö purjehtimaan Port Jacksoniin eli ehkä tutummin Sydneyn satamaan. Haimme pari päivää Thaimaassa virkistäytyneen kosmopoliitin lentokentältä ja pari tuntia myöhemmin olimmekin jo veneessä ihmettelemässä ihan kohtuullisia maisemia.
DSC_0782_t.JPG DSC_0790web.JPG dsc_0807_t.JPG dsc_0817web.JPG

Purjehduksen jälkeen jotenkin päädyimme vielä kiertämään George streettiä ja Rocksia. Viimeisessä paikassa poke kysyi ovella, että mitäs pojat ovat tänään puuhastelleet. Se vastaus meni vielä hyvin, mutta kysymykseen ”Paljonko olette juoneet?” iski rehellisyyskohtaus ja kommentoin Peterin heittämään vastaukseen ”4”, että ”No ehkä 8”. Koko päivä oli siis purjehdittu, hypitty baareja ja imetty kaljaa ja skumppaa. Ei päästy sisään, mutta parempi onni ensi kerralla.

Pyörittiin rannoilla ja otettiin iisisti ja valmistauduttiin uuteen vuoteen. Menimme jo joskus neljältä Circular Quaylle päivystämään, mutta kaikki meni pirullisen huonosti: mestalla oli omien juomien panna ja kaikki anniskelumestat olivat myyneet pöydät illalliskattauksille. Lasten ilotulituksen ja viiden tunnin kärvistelyn jälkeen lähdimme (onneksi) Ninan yhden duunikaverin kämpille, mistä oli luvassa jonkinmoinen ilotulitusnäkymä kuulemma naapurin kämpästä. Munaravia kaupungin läpi siis Kings Crossiin, viime hetkessä niin paljon kuoharia mukaan kuin jaksoimme kantaa ja kekkereihin. A vot. Meno muuttui mitä miellyttävimmäksi ryysiksen ja kärvistelyn jälkeen ja näköala naapurin parvekkeelta satamaan oli jotain aivan uskomatonta. Kuva alla voi antaa jotain visiota, jos ajattelee taivaan täyteen tulta. Meno oli kuin ilotulituksen SM-kisoissa, jos oletetaan kaikkien viiden kilpailijan ampuvan kaikki paukkunsa yht’aikaa. Kokemus oli niin vaikuttava, että jotenkin sitä taas herkistyi muistamaan miten pirun onnekas sitä onkaan.
31122007313.jpg

Hesarin kuvasta saa kanssa vähän osviittaa:

Hmm. Uuden vuoden jälkeen käytiin – taas vaihteeksi – Sarin kestitettävänä syömässä barbaquet ja lähdettiin seuraavana päivänä Bondille hengaamaan. Olin neuvokkaasti buukannut pari sänkyä teinihostellin dormista, jonne 35:set wanhat pierut painoivat taksilla. Bondi oli puolestaan jonkinmoinen muistutus siitä, että kyllä tässä ehkä vähän dinosauruksia ollaan. Nuorten, komeiden, nopeiden, kimmoisien bodattujen surffaritukkajumalien kirjaimellisessa varjossa imimme ginitoniccia ja hoimme keskenämme, että kyllä homman voi kokemuksella vielä kääntää edukseen nuorilta. Näin vanhana ei kykene enää muuhun kuin itsepetokseen.

Seuraavana päivänä otettiin aurinkoa taas se 90 minuuttia, minkä paikallinen otsonikerroksen heikentämätön puhdas säteily antaa myöten. Sitten taksilla himaan, hotellibuukkaus Katoombasta ja eikun V8 mylvien kohti Blue Mountainsia. Taas kerran onni hymyili ja päätimme vetää trekin vielä saapumispäivänä. Echo Pointista Three Sistersin ohi alas mehtään, joku kilometri metsäpolkua ja tunti portaita ylös. Ei massoja, uskomattoman kaunis luonto ja fyysistä rasitusta. Oikeastaan ainoat tyypit, joihin siellä törmättiin olivat joku suomalainen perhe. Jouduin – kuinka ollakaan – välittömään pissimiskilpaan perheen isän kanssa:
Vihollinen: ”Kilimanjarot on käyty!”
Minä: ”Juu-u, Chilessä pingviinejä kävin katsomassa.”
Vihu: ”Pöytävuorella oltu.”
Minä: ”Inka Trail kannattaa vetää.”
Vihu: ”Ei tämä ole mitään Islannin fosseihein verrattuna.”
Minä: ”Juu, on käyty siellä, on.”
04012008320.jpg 04012008327.jpg 04012008329.jpg

Illalla päätimme lähteä Katoomban yöhön. Kahden suomesta kansainvälisiksi erikoismiehiksi siirtyneen slickin dynamiittimiehen luulisi pistävän Katoomban kaltaisessa tuppukylässä koko liiterin sileäksi – räjäyttävän kyläpahasen kartalta. Monttu vaan jää jäljelle. Ja niinhän siinä tietty kävikin. Tai siis ei käynyt: Söimme ja joimme hyvin, mutta meno oli lähinnä seesteistä. Kaikenkaikkiaan Katoomban yötä ei voi kuin suositella: siellä voitaisiin kuvata leffa, joka on yhteinen jatko-osa sekä Twin Peaksille että Syvä Joelle. Onni hymyili edellisenä päivänä lähinnä siksi, että heräsimme sateiseen ja sumuiseen aamuun.

Niin. Katoombasta takaisin ja kuinka ollakaan Sydneyssä oli kaupunkifestivaalien avausyö. Tiimi oli reilu puolentusinaa suominaista tällä kertaa ilman ainuttakaan aussimiehenkuvatusta, mutta olihan paikalla Peter, joka helposti vastaa vähintään kahtakymmentä punaniskaa. Nina poistui aikaisin hoitamaan kissoja ja jotenkin sitä taas selvittiin kotiin. Tänään oli vuorossa hikoilua Nitroxkurssin teoriaosuudessa, jonne tuli ilmottauduttua muutama viikko takaperin kun buukkasimme Leonin kanssa lennot Townsvilleen ja Yongalaan.