Taidepläjäys

08042008424.jpg

Antonin kommentissa on kyllä vinha perä siinä mielessä, että kyllä Blackie taitaa aika tiiviisti taustanauhoja käyttää.

Yleisö ei antanut aihetta don’t you feel oldiin, koska se koostui lähinnä vanhoista bikereista. Oli siellä muutama kolmekymppinen IT-specialistikin kyllä.

Enivei, konseptilevyn taustalla pyöri traaginen tarina pojanjuipista matkalla uskovaisen isän perheväkivallan kynsistä, rokkariksi, kokaiinikoukkuun, superstaraksi ja hirteen. Meno oli aika puuduttavaa. Kun levy lopulta loppui ja konseptikaveri roikkui orressa valkokankaalla niin alkoi tapahtumaan. Bändi meni breikille ja taustakankaalle pistettiin Elviksen konserttitaltiointia, joka oli kyllä aika trippaavaa kamaa. Eikä se edes ollut vanha ja pöhöttynyt Elvari vaan suosionsa huipulla täydessä esiintymisasussa pörhistelevä vetävä pulisonkielvari. Kun bändi palasi niin Elviksen taltiointi jatkui taustalla. Melkomoinen kontrasti siinä on kun Wild Child pauhaa ja taustalla joku viiksisilmälasikäärme puhaltaa huiluun.

Kakkossetti jätti kyllä toivomisen varaa: L.O.V.E. Machine, Wild Child, joku uuden levyn raita, I Wanna Be Somebody, Blind in Texas eikä edes encorea. Fiilis kahden ekan ja kahden vikan biisin aikana oli luonnollisesti parhautta, mutta olisi se Animal saanut tulla. Ja Harder Faster.

Vähän kyllä jurpoo tuo turha taiteellisuus. Blackie Lawlessin taide on minulle mitä merkityksellisintä – siis se vanha kama. Kyllähän se eittämättä vituttaa soittaa niitä samoja biisejä joka ilta, mutta kyllä shoumiähenä Blackien pitäisi hiffata, että kansalle sitä mitä kansa tahtoo.

One Response to “Taidepläjäys”

  1. Anton sanoo:

    Oikeastaan tekisi mieli nyt nähdäkin tämä setti, eka nimenomaan. Toisesta en ole niin varma. Noh, näkisin senkin mielelläni, varmasti. Että on sen Fuck Like a Beast vai Yeast.

    Kiinnostuksen herätti se, että Jethro Tullin konsertteja muutamat nähtyäni varieteen osuus on ollut toisinaan merkittäväkin. Teatterin ja konsertin risteymä. Luulin pelkäksi Andersonin kuuskutlukujäämistöksi, vaan samoja oireita esitti Geogg Tate viime vuoden Queenrüche-kiertueella: 90-luvun alun timanttinen konseptilevy sai äskettäin melko pahvisen ja puuduttavan jatkon (uusi kitaristi on suoran ja tumman teeman ystävä, jos nätisti sanotaan). Keikallahan konsepti tuli sitten esiin kuorolaulajan ja pääsolistin teatraalisina poussauksina ampuna-aseinaan ja ja ja… what-fakin-not. Lähdin kaljalle.

    Että koska Blackiellakin on samaa kunnianhimoa, niin totta tosiaankin haluaisin nähdä uuden show’n etsiäkseni yhteisiä tekijöitä. Mikä rokkaria riivaa? Miksi jokainen näyttelijä tahtoo olla laulaja ja kääntäen? (Luoja meitä suojelkoon näyttelijöiltä, jotka ottavat itsensä niin saatanan vakavasti… re Akseli ensemble)

    Eilen tuli Teemalta Tsaarin kuriiri. Don’t You feel old?

Leave a Reply