Kalifornia-NYC-Suomi

Santa Cruzista seuraava mesta oli Monterey, jossa merinisäkäsosasto oli vähintäänkin kohallaan, kun rannalta pystyi vaivatta bongaamaan hylkeitä ja merisaukkoja. Olisi niiin paljon tehnyt mieli dyykata, vaikka keli oli kolea ja vesi eittämättä vielä koleampaa, mutta kun siihen olisi palanut pari päivää eikä Ninalla olisi ollut mitään mielekästä tekemistä niin annettiin soittaa saman tien San Simeoniin, jonka päänähtävyydet ovat rannalla patsastelevat merinorsut ja Hearst Castle. Hearst Castle oli vähintäänkin hämmentävä pohatan itse itselleen rakentama teemapuisto taidekokoelmaansa varten – pätäkkää oli ja sen piti näkyä.

Los Angeles oli hieno paikka. Kaikki aina kauhistelevat, kuinka Losissa ei ole keskustaa ja se on liian iso ja liian autoistunut ja liian mitä vielä lie. Minä pidin. L.A. on minun maailmassani maailman kulttuuripääkaupunki, koska 80% musiikista, jota diggaan ja 80% leffoista, joita katson tehdään siellä. Olin jotenkin onnistunut välttämään L.A:n tähän asti mutta valtaosa paikannimistä oli ennalta tuttuja populäärikulttuurista. Hengattiin Hollywoodissa, Sunset Stripillä, Santa Monicassa, Venicessä, Mulholland Drivellä, Melrosella, Beverly Hillsissä, Universal Studiosilla jne. Lähimmäksi julkimoa päästiin Warner Brosin studiotourilla, joka oli muuten pirun hyvä ja mielenkiintoinen, kun nähtiin Zack Snyderin Aston Martin ja poislentäessä, kun tennisstarba Marat Safin käveli vastaan.

Jollain tapaa L.A. on länsimaisen kapitalistisen yhteiskunnan huipentuma: likimain kaikissa mersuissa lukee AMG takakontissa, Ferrareita, Lamborghineja, Rollseja ja Bentleyjä on valet parkingit täynnään. Loppumattomat ruuhkat valtavilla motareilla pistävät miettimään kuinka helvetin paljon gasoa palaa juristien, pankkiirien ja muun paskasakin ajaessa ympyrää. Kannattaa käydä, kun se vielä on mahdollista – kuten Kilroyn mainoksessa seisoo.

NYC on myös sikamagee kity, mutta siellä sentään oli tullut käytyä joku kolme kertaa aiemmin. Kuten aina niin Nykissä päivät koostuvat massiivisista dallauksista, joiden jäljiltä uupunut turisti taintuu aikaisin sänkyyn. Ostin Ninalle synttärilahjaksi (unelmien poikaystävä, tiedän, tiedän) majoituksen Time Hotelista, jota voin lämpimästi ja varauksetta suositella: erinomainen sijainti ja erinomainen hotla. Finanssikriisin hedelmiä taas poimittiin, koska hotla maksoi jonkun US$125 per yö, mikä verrattuna aiempiin NYC-hotellirotankoloihin, joista on tullut maksettua noin saman verran ei ollut mitn. Vikana päivänä Nykissä oli visiona mennä MoMAan ihmettelemään kultivoituneita modernin taiteen ystäviä sioinä missä taidettakin, koska edellisestä visiitistä oli ehtinyt vierähtää 25 vuotta (kyllä, kävin MoMAssa edellisen kerran vuonna 1984), mutta museon piru oli kuin olikin kiinni tiistaisin – ehkä sitten vuonna 2034 sitten.

En ollut järin innostunut ameriikanmatkasta saati ameriikasta ennen tätä reissua, mutta tiedä sitten onko ikä pehmittänyt Miehen vai mitä, mutta pidin taas Ameriikasta valtavasti – ihan kuten 2005 Floridan reissun jälkeenkin. Ruoka on hyvää ja sitä on halvalla riittävästi, ihmiset ovat ystävällisiä ja palvelu pelittää tai jollei pelitä niin siitä voi rokottaa tippaamalla vähemmän.  

Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja paluun aika koitti. Työttömille ja kodittomille sopivaan tyyliin palasimme SAS:in bjisnesluokassa Stokikseen. Aiemmat kokemukseni bjisneslonghauleista rajoittuvat BA:n kolmeen Kuwaitin menopaluuseen ja on kyllä sanottava, että kyllä BA rulaa, vaikkei SASsikaan täysin kurja ollut. Plussaa tuli ystävällisestä palvelusta, noise-cancelling kuulokkeista (leffaa katsottaessa aivan ehdottomat) ja bjisnesvessan designista, jossa ei oikein tiennyt olisiko pitänyt tapittaa kakkivaa itseään oven kokoisesta peilistä lähietäisyydeltä vai ikkunasta ulos. Pyyhkeitä annetaan huonosta leffavalikoimasta ja vain noin 170 asteeseen kallistuvasta penkistä: onhan se nyt yhtä helvettiä, kun penkki ei mene flättivuoteeksi.

Lentokoneen ikkunasta näkyi lunta ja kapteeni uhitteli Suomessa olevan 7 astetta pakkasta. Olin laskenut paluun maaliskuun lopussa olevan hyvä veto, koska silloin aloittelin nuorempana aina moottoripyöräkautta. Lentoaseman vessassa vihreän kullan maa yhdistettynä pohjolan japaniin takasi sellaista WC-paperilaatua, ettei ole kohdalle sattunut 18 kuukauteen.

Tämä oli tämän blogin kolmanneksi viimeinen kirjoitus: lisään vielä kuvia ja viiltävän anal-yysin.

2 Responses to “Kalifornia-NYC-Suomi”

  1. Reetta sanoo:

    Tervetuloa kotiin!

  2. Tero sanoo:

    Nähdään lauantaina!

Leave a Reply